Käsi ylös, kuka tulee töihin etuajassa esimerkiksi siksi, että ehtii vaihtaa työvaatteet päälleen ennen suoritusta? Itse kuulun tähän joukkoon.

Aloilla, missä erillinen työvaatetus on pakollinen, osa työntekijöistä pukee työvaatteet päälleen jo kotona, säästäen näin omaa aikaansa. Tietyillä toimialoilla työvaatteet tulee säilyttää valmiustilassa työpaikalla esimerkiksi hygieniasyistä johtuen, eikä kotona valmistautuminen näin ollen ole mahdollista. Toisilla työpaikoilla ei edes tarvita erillisiä työvaatteita, vaan työntekijät ovat sonnustautuneet omiinsa.

Onko työntekijän uhrattava omaa aikaansa työnantajan eduksi ilman korvausta?

Esimerkiksi vartiointialalla laki määrittelee hyvin selvästi, missä tilanteissa työvaatteita saa käyttää. Laki yksityisistä turvallisuuspalveluista 2 luku 32 §: ”Vartijan asua saa käyttää vain vartija vartioimistehtävissä.” Käytännössä tämä tarkoittaa, että työvaatteet saavat olla päällä vasta ennalta sovitun työvuoron alkaessa. Teoriassa se tarkoittaa myös sitä, että työasuun pukeutuminen kotona ja työmatkan suorittaminen työvaatteet päällä ei ole sallittua.

Jokaisella meillä on omat tarpeemme ja käsityksemme siitä, miten paljon aikaa tarvitsemme tulevaan työvuoroon valmistautumiseen. On siis vaikeaa asettaa eri toimialoja ja työntekijöitä yhdenvertaiseen asemaan työhön valmistautumiseen käytettävän ajan osalta.

Useilla työpaikoilla ohjeistuksessa mainitaan, että työvaatteiden päälle pukeminen ei ole työaikaa. Sen tulee tapahtua ennen työvuoron alkua. Toisaalta se on myös ihan loogista, sillä työajan alkaessa tulisi työntekijän olla valmiina siihen tehtävään mistä työnantaja hänelle palkan maksaa.

Onko tämä kuitenkaan oikein? Onko työntekijän uhrattava omaa aikaansa työnantajan eduksi ilman korvausta?

Piiloylityötä on työnantajan eduksi tehtävä työ, mikä tapahtuu varsinaisen palkallisen työajan ulkopuolella. Se voi olla esimerkiksi kymmenen- tai viisitoista minuuttia, minkä tunnollinen työntekijä käyttää vielä työvuoronsa päättymisen jälkeen työtehtävän suorittamiseen. Se voi olla vaikka työn viimeistelyä tai esimerkiksi vuoronvaihdon yhteydessä käytävää ohjeistusta seuraavalle työntekijälle.

Moni tekee tätä ihan omasta tahdostaan, eikä välttämättä koe siinä mitään ongelmaa. Toisille tämä taas saattaa olla varsin ärsyttävä jatkumo, kun työvuoroon ei ole resursoitu tarpeeksi työaikaa näiden ehkä pienten, mutta kokonaisuuden kannalta silti oleellisten yksityiskohtien huomioimiseen. Yhteistä näissä kuitenkin on se, että piiloylityöstä ei makseta palkkaa ja ainoa joka siitä hyötyy on työnantaja.

Omasta mielestäni aloilla missä työnantajan määrittelemien työvaatteiden käyttö on pakollista, tulisi työvaatteiden pukemiseen käytettävän ajan ehdottomasti olla palkallista työaikaa. Mielestäni ei ole oikeutettua vaatia työntekijää saapumaan töihin etuajassa vain siksi, että hän ehtii nämä työnteon kannalta oleelliset ja -pakolliset työvaatteet pukea päälleen.

Käytännössä, mikäli varsinainen työaika alkaisi esimerkiksi klo 08:00, tulisi siihen olla varattu viisitoista minuuttia valmistautumiseen ja varsinainen työ aloitettaisiin vasta klo 08:15. Tämä voisi toimia myös siten, että kyseinen vartti olisi varattu palkallisena klo 07:45 alkaen. Kyseistä aikaa voitaisiin pukeutumisen lisäksi hyödyntää myös vuoronvaihdossa tapahtuvaan ohjeistukseen vuoroaan päättävältä työntekijältä vuoroaan aloittavalle.

Vuoron päättymisen jälkeen omien vaatteiden vaihtamiseen käytettävän ajan säilyttäisin edelleen työntekijän omalla ajalla suoritettavana, ellei se työtehtävän suorittamisen kannalta muuta edellytä. Tällöin tämäkin aika tulisi huomioida resursseissa palkallisena.

Kun kerran pääsin vauhtiin muistelmieni teossa, päätin avata julkiseksi myös yhden toisen tapauksen turvallisuusalalta muutaman vuoden takaa.

Oli marraskuun puoliväli vuonna 2010 ja työskentelin piirivartijana Tampereella. Ennen puoltapäivää olin suorittamassa tavanomaista vartiointikierrosta Kauppahallin käytävillä.

Kaikki kolme kauppiasta jatkoivat minun äänekästä arvostelemistani. Ympärillä oli useita asiakkaita seuraamassa tilannetta.

Huomasin erään leipomotuotteita kauppaavan kojun läheisyydessä sijaitsevilla asiakaspenkeillä istuskelevan kolme miestä. Miehet olivat hieman rähjäisen näköisiä, mutta eivät millään tavalla aiheuttaneet häiriötä olemisellaan.

Miehet eivät rähisseet, eivätkä juopotelleet tai millään muillakaan tavoilla käyttäytyneet epäasiallisesti. He yksinkertaisesti vain istuivat aloillaan. Kyseisellä hetkellä minulla ei ollut mitään syytä kiinnittää heihin sen suurempaa huomiota.

Pian leipomokojun omistaja tuli minua vastaan käytävällä. Hän oli työntämässä yrityksensä tyhjiä muovilaatikoita kohti vastapäistä uloskäyntiä. Tervehdin miestä ja jatkoin kulkuani toiseen suuntaan. Hetkeä myöhemmin kuulin hänen kutsuvan minua. Käännyin ja huomasin miehen pysähtyneen istuvan kolmikon kohdalle.

Leipomokojun omistaja palasi luokseni ja kehotti minua poistamaan miehet Kauppahallista. Äänensävy oli voimakas ja käskevä. Myös yksi lihakauppiaista saapui luokseni samaa toitottaen. Kysyin kauppiailta, mitä nämä miehet olivat tehneet. Kysyin olivatko he juopotelleet tai muuten käyttäytyneet häiritsevästi. Vastaus oli kieltävä. Ilmoitin ponnekkaasti, että minulla ei silloin ole oikeutta ryhtyä heitä poistamaan.

Leipomokojun omistaja kertoi minulle, että miehillä oli ”porttikielto” Kauppahalliin. Vastasin, että sellaista kuin porttikielto ei ole olemassa. Kerroin kauppiaille, että vaikka miehet olivatkin laitapuolen kulkijan näköisiä, olivat he ihmisiä siinä missä muutkin asiakkaat. Heillä oli mielestäni yhtäläinen oikeus oleskella Kauppahallin tiloissa kuin muillakin.

Viereisillä penkeillä istui myös pari iäkkäämpää rouvashenkilöä. Selitin kauppiaille, että Suomessa on voimassa laki yhdenvertaisuudesta. Tämän perusteella kaikkia ihmisiä täytyy kohdella tasavertaisesti, kauppiaiden väittämistä syistä riippumatta. Miesten poistaminen tilasta ilman syytä olisi ollut syrjivää käytöstä. Heidän olemuksensa kun eivät eronneet näistä kahdesta naisesta kuin ulkoisesti. Molemmat seurueet vain istuivat rauhallisesti paikallaan.

Kauppiaat eivät millään tavoin noteeranneet perusteluitani. He alkoivat äänekkäästi sättimään minua muiden käytävällä olleiden asiakkaiden kuullen. Leipomokojun omistaja kyseenalaisti, että ”mitä he tekevät vartijalla joka ei hoida tehtäviään”. Hän tuli lähes iholle kiinni ja vihaisesti osoitteli minua sormellaan. Samalla hän toisti vaatimuksensa miesten poistamisesta.

Leipomokojun omistaja sanoi, että ”hän maksaa minulle siitä, että hoidan hänen vaatimiaan tehtäviä”. Myös lihakauppias osallistui hänen vaatimuksiinsa. Leipomokojun omistaja ilmoitti minulle, että mikäli en tee mitä hän käskee, ottaa hän yhteyttä esimiehiini. Pysyin kannassani ja kerroin, että näiden asioiden pohjalta minulla ei ole perusteltua syytä poistaa miehiä Kauppahallista. Lihakauppias kehotti leipomokojun omistajaa ottamaan yhteyttä esimiehiini ja valittamaan toiminnastani.

Tässä vaiheessa tilanteeseen liittyi myös toinen lihakauppias. Myös hän alkoi vaatimaan miesten poistamista. Hän arvosteli, että en osannut hoitaa tehtäviäni ja ryhtyi kritisoimaan ”millaisen kurssin olen (ammattiini) käynyt”. Selitin hänelle saman, mitä olin kahdelle muullekin kauppiaalle juuri aikaisemmin kertonut.

Leipomokojun omistaja sätti minua kovaan ääneen. Hän kyseenalaisti, että ”näethän sinä itsekin mitä nämä miehet ovat”. En kommentoinut asiaa. Hän jatkoi rähjäämistään ja sanoi, että ”miehet haisevat pahalle ja ovat kusseet housuunsa”. Tämä ei pitänyt paikkaansa. Miehet vain ja ainoastaan istuivat penkillä, joskin tässä kohtaa hieman hämmästyneenä kuunnellen käymäämme keskustelua.

Kaikki kolme kauppiasta jatkoivat minun äänekästä arvostelemistani. Ympärillä oli useita asiakkaita seuraamassa tilannetta. Kauppiaat eivät vieläkään hyväksyneet perusteluitani kieltäytyä vaatimuksistaan. He kuitenkin pian lopettivat tilanteen. Lihakauppiaat palasivat kojuilleen ja leipomokojun omistaja laatikoineen jatkoi matkaansa kohti uloskäynnin tuulikaappia.

Kävelin hänen peräänsä ja pyysin sivummalle selvittämään asiaa kahden kesken ilman asiakkaiden läsnäoloa. Hän ei tähän suostunut. Olimme kahden noin kymmenen sekuntia, kunnes hän palasi käytävälle. Kauppias ilmoitti minulle, että mikäli minä en miehiä poista, tekee hän sen itse. Kauppias meni istuvien miesten luo ja käski heidät ulos. Miehet tottelivat ja poistuivat. Nämä kaksi iäkkäämpää naista jäivät paikoilleen.

Tiesin kokemuksesta, että tapaus ei jäisi tähän. Siirryin sivummalle. Soitin itse esimiehelleni ja kerroin tapahtuneesta. Annoin ymmärtää, että Kauppahallista tullaan todennäköisesti ottamaan yhteyttä. Puhelun jälkeen palasin Leipomokojulle ja etsin sen omistajan käsiini. Kysyin, oliko hänellä esimieheni numeroa, mihin voisi toiminnastani valittaa. Olin tarjoamassa hänelle työnantajani vastaavan hoitajan puhelinnumeroa, mutta kauppias ilmoitti hänellä olevan se jo. Nyökkäsin ja poistuin Kauppahallista.

Pari tuntia myöhemmin Leipomokojun yksi työntekijöistä soitti minulle työnumerooni. Hän kertoi, että asiakaspenkeillä istuu mies juomassa olutta. Olin paikalla muutamassa minuutissa. Penkeillä istuskeli kaljaa juopotteleva mies naispuolisen seuralaisensa kanssa. Pariskunta ei kuulunut aikaisemmin poistettuun seurueeseen. Kehotin miestä laittamaan oluensa pois ja siirtymään ulos Kauppahallista. Hän totteli ja poistui seuralaisensa kanssa. Leipomokojun työntekijä kiitti minua toiminnastani. Omistajaa en paikalla nähnyt. Jälleen poistuin kohteelta.

Kuten arvata saattoi, aikaisemmasta toiminnastani tehtiin valitus esimiehelleni leipomokojun omistajan toimesta. Joitakin päiviä myöhemmin tapauksen tiimoilta pidettiin palaveri asiakkaan kanssa. Itse en tilaisuuteen osallistunut. Jälkeenpäin sain kuitenkin kuulla, että asia oli loppuun käsitelty. Esimieheni antoi minun ymmärtää, että olin toiminut tilanteessa täysin oikein.

Joitakin viikkoja myöhemmin törmäsin leipomokojun omistajaan Kauppahallissa. Mies tervehti minua iloisesti ja pyysi tulemaan kahville. Join sumpit ja turisimme omiamme. Taisi hän tarjota vielä pullankin kylkiäisenä.